Annika ja Janika,
opiskelijoita, tyttäriä ja äitinsä
omaishoitajia.

Me tiedettiin jo lapsina, että meidän perhe on erilainen. Äiti ei ollut kuten muut äidit. Välillä meiltä kyllä kysyttiin kotitilanteesta, mutta me ei koskaan sanottu mitään. Oli yhteinen sopimus, että koskaan ei kerrota kenellekään. Oltiin tosi lojaaleja.

Äidin diagnoosin purkautuminen alkoi skitsofreniaa käsitelleestä lehtijutusta. Tunnistettiin siitä heti taudin oireet. Meidän äiti. Alkoi kuukausien suostuttelu. Myrskyisän kesän jälkeen äiti suostui lääkäriin. Skitsofrenia-diagnoosi saatiin vuoden päästä.

Äiti ei tuntenut samoin. Äidin omasta mielestä hän ei ollut (eikä ole) sairas. Meille lapsille diagnoosi oli helpotus. Nyt äidin käytökselle on selitys. Nyt perheen ongelmista voi puhua avoimesti. Mielenterveysongelmiin liittyy niin vahvoja ennakkoluuloja, stigmoja. Kaikki skitsofreniaa sairastavat eivät kuule ääniä tai ole vaaraksi muille. Yleensä sairastuneet ovat ihmisiä, jotka eristäytyvät. He eivät ole millään tapaa uhka muille. Niin kuin meidän äiti.

Puhumisesta on ollut meillä paljon apua. Se on auttanut tilanteen käsittelyssä ja hyväksymisessä. Olisi ollut tärkeää, että meillä olisi ollut lapsena joku luotettava aikuinen. Näin ei kuitenkaan ollut, ja nyt käsitellään aikuisina näitä juttuja.

Me ollaan äidin omaishoitajia ja käytännössä ainoita ihmisiä, joihin äiti luottaa. Omat rajat on pitänyt oppia ja niistä täytyy pitää huolta. Vertaistuesta on ollut meille iso apu. Siellä on tavannut toisia, joilla on ollut samanlainen lapsuus. Positiivisuus on meille sisaruksille yhteinen voima. Usko siihen, että kaikesta selviytyy, voi olla onnellinen ja elää hyvää elämää.