Jenni,
maailmaa nähnyt ratsastaja, äiti ja
erityislapsensa omaishoitaja.

Synnytyksessä kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Happivaje oli Kasperin ensimmäinen koettelemus, sen jälkeen niitä on tullut lukuisia lisää. Elämästä on tullut taistelua omien ja Kasperin oikeuksien puolesta. Oikeuksien, jotka ovat toisille itsestäänselvyyksiä.

Olen Kasperin äiti ja omaishoitaja. Äitiys on usein arjessa hukassa, se jää mekaanisen hoitosuhteen varjoon. Sairaan lapsen hoidon voi oppia ammattilaiselta. Se on asioita ja tekoja, jotka on pakko tehdä. Se ei ole osa normaalia äitiyttä. Usein on olo, ettei ole edes omaishoitaja vaan lääkäri tai sairaanhoitaja.

Toimiva äiti-lapsisuhde on hoitosuhdetta vaikeampi. Se on ihmissuhde, joka pitää rakentaa ja jota tulee vaalia. Se vaatii työtä. Tunnepuoli on rankin osuus. Pitää olla rohkeutta olla äiti ja uskallusta elää normaalia lapsiarkea. Välillä on hyvä vain istua sohvalla ja olla hetki yhdessä. Ei tuntea huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä.

Omaishoitajana olen läsnä Kasperin elämässä joka päivä, koko päivän. Vertaistuki on omaishoitajalle korvaamaton apu. Samoin hoitajat, jotka mahdollistavat pienet omat hetket myös omaishoitajalle. Minulle ratsastaminen on voimavara. Kun menee metsään hevosen kanssa, kaikki muu unohtuu. Voi rauhoittua hetken. Metsässä luonnon kiertokulun huomaa. Se antaa voimaa ja lisää uskoa siihen, että elämää jatkuu ja me mennään jotenkin siinä mukana.

Omaishoitajana arki on raskasta, mutta onneksi Kasperi nauraa paljon. Ilman naurua arki olisi liian rankkaa.