Sami,
koulunkäyntiavustaja, isä
ja poikansa omaishoitaja

Mohamed sai syntyessään kaksi viikkoa elinaikaa. Diagnoosi oli järkytys, lääkärit eivät nähneet tilanteessa toivoa. Pieni poika kuitenkin taisteli ja selviytyi ensimmäisistä kuukausista, ensimmäisistä vuosista. Olimme onnellisia. Elämä Irakissa oli kuitenkin vaikeaa, jopa vaarallista.

Saavuimme Mohamedin kanssa Suomeen 2010. Ensimmäiset vuodet asuimme vastaanottokeskuksessa Siuntiossa. Alku Suomessa oli raskas. Huoli Irakiin jääneestä vaimosta oli suuri. Olimme Mohamedin kanssa kahden.

Vastaanottokeskus oli oma maailmansa. Tilat eivät soveltuneet pyörätuolille, kannoin Mohamedia päivittäin rappusissa. Selkäni muistuttaa siitä edelleen. Keskuksen ohjaajat olivat kuitenkin mahtavia. He auttoivat meidät alkuun, neuvoivat mistä saa apua. Kun vaimoni saapui Suomeen muutama vuosi myöhemmin, vierailimme ensimmäiseksi Siuntiossa. Ohjaajien apu oli korvaamaton. Heidän innoittamana päätin kouluttautua ohjaajaksi ja auttaa muita Suomeen tulevia pakolaisia.

Irakissa olin insinööri, vaimoni englannin kielen opettaja. Nyt työskentelen koulunkäyntiavustajana Mohamedin koulussa. Nautin työstäni paljon. Päätös kouluttautua ohjaajaksi oli selkeä. Halusin antaa takaisin yhteiskunnalle siltä saamaani apua.

Olen Mohamedin isä ja omaishoitaja. Omaishoitajana tuen Mohamedia arjen liikkumisessa. En tee asioita Mohamedin puolesta, vaan teemme niitä yhdessä. Olen isä, avustaja ja tukija, en hoitaja. Tulevaisuuden toiveena on, että Mohamed pärjää mahdollisimman paljon yksin.

On tärkeää elää tässä hetkessä. Elämä ei mene aina vain ylöspäin, välillä mennään myös alaspäin. Sanon aina kaikille, että onneksi olemme nyt Suomessa. Täällä on hyvä olla.